The purpose of life

Ihastuminen on vaarallista.

Olen monesti yrittänyt kirjoittaa tämän otsikon alle ajatusvirtaani, mutta ei siitä ole tullut mitään. Menen heti lukkoon. Katsotaan, onnistunko nyt avaamaan aihetta yhtään ymmärrettävässä muodossa.

Ennen en huomannut ketään yksittäistä vastaan tulevaa henkilöä, vaan kaikki ihmiset olivat yhtenäistä massaa silmissäni. Nykyään olen kiinnittänyt enemmän huomiota varsinkin miehiin (,tietenkin). Huomaan monen katselevan minua pitkäänkin, vaikka oma vaimoke olisi vieressä. Nuoremmat miehet osaavat ehkä huomaamattomammin katsella, mutta vanhemmat miehet tuijottavat häikäilemättömän törkeästi. En kylläkään ihan ymmärrä, että mitä ihmiset oikein minussa tuijottavat. Pukeutumiseni ei ole sen enempää tai vähempää kuin huppari + farkut. Tukka harjaamatta ja ripsivärit poskella. Yam, mikä superherkku pakkaus! Ihmettelen kuitenkin sitä, että miksei kukaan näistä kaupassa kyyläilevistä tyypeistä tule juttelemaan minulle tai pyytämään treffeille. Täytyykö meidän suomalaisten olla viiden promillen humalassa, jotta me uskallamme avata suumme? Silloinkin ainoat sanat, joita miehet kykenevät sanomaan, on erittäin kohteliaasti tokaistu lause: mennäänkö meille vai teille panee?!

Toisaalta, kun olen alkanut katsomaan vastakkaista sukupuolta edustavia ihmisiä enemmän, olen huomannut “ihastuvani” hyvinkin usein. Kiinnitän huomioni kaikkiin niihin miehiin, joille olen vain massasta erottautumaton tyttönen. En kylläkään osaa millään tavalla flirttailla tällaisille random-ihmisille. Jos joku vahingossa huomaa katseeni, juoksen mieluummin hyllyjen taakse karkuun kuin vinkkaisin silmää hymyillen. Olisiko tässä syy, miksi minulle ei tulla juttelemaan? Vai sorrunko sittenkin itse epäkorrektiin tuijottamiseen?

Kunnon ihastuminen ja tykästyminen on vaarallista - aina se menee vituiks. Sitä helposti ihastuu aivan vääriin ihmisiin ja vasta jälkikäteen huomaa, että ei, ei taaskaan näin. Aina se ihastuminen on kuitenkin vedettävä siihen pisteeseen asti, että sattuu. Jos ei minua, niin sitä toista tai pahimmillaan jotain kolmattakin. Miksei asiat voisi mennä niinkin helposti, että kaksi tavallista pulliaista kohtaisivat toisensa, ihastuisivat, tykästyisivät ja rakastuisivat. No mutta ei tietenkään, elämähän olisi liian helppoa noin. Sitä pitää tietenkin ihastua varattuihin herkkuihin, kusipäisiin renttuihin, keski-iän ylittäneisiin ukkoihin tai itseään täynnä oleviin wanna-be-famous -tyyppeihin. Onkohan ihastumiset vain kaipuuta huomoista, toivetta muutoksesta vai elämänsuolan etsimistä? En tiedä, mutta mitään hyvää siitä ei seuraa.